Ostimme maalta ns, Rintamamies talon,joka toimisi sekä omakotitalona,että kesämökkinä. Talo sijaitsi rannalla,suuren puutarhan keskellä,useitten rakennusten muodostaessa pihapiirin,oikein unelmien täyttymys.
Alkuun oli kaikki hyvin,mutta sitten alkoi tapahtua jotain outoa,mieheni kuuli iltaisin ja öisin kuin joku kävelisi raskain saappain pirtin lattiaa pitkin. Minä en kuullut kopsuttelua,mutta jotain outoa joka ei sinne kuuluisi.Sitten eräänä iltana mennessäni aittaan nukkumaan,kohtasin jo ulkorapulla oudon kylmän viiman, kuin raskaan tumman pilven. Hämmästyin,olihan lämmin kesäilta ja yleensä astuessani aittaan koin aivan päinvastaista,kuin yön hengettäret,tai Enkelilauma lämmöllään toivottaisi tervetulleeksi. Nyt tuon synkän tunnelman lisäksi alkoi outoa raapimista aitan hirsiseinässä,kävin ulkona katsomassa,hankaako joku oksa seinään,ei mitään. Menin aittaan sinnikkäästi ja aloin Pyhän-Hengen nimessä ja valossa pyytää sinne kuulumattomia poistumaan,suorastaan käytin komennuskäskyjä,poistu täältä tyyliin. Kun en pelkää henkiä,olin viimein nukahtanut ja nukuin hyvin.
Aamulla menin heti aamiaisen jälkeen hiljentymään,kuten siihen aikaan yleensä tein,saatoin vain istua hiljaa,latautuen päivään ja pyytää Siunausta Valosta,RakkaudestaAlkulähteestä.Yllättäen sieluni silmiin tupsahti vähän reppanan näköinen mieshahmo.Vaatetus oli kuin pian sodan jälkeen,sarkanuttu,kumiterä-saappaat,pussihousut ja päässä likainen lippalakki. Hän katsoi minua hyvin anovan,kuin apua pyytävän näköisenä,josta heti ymmärsin,hänhän koetti pyytää minulta illalla apua ja on täällä käyskennellyt siinä tarkoituksessa jo muutaman vuoden,ei pelotellakseen.Minulla tuli suorastaan syyllisyys ja anteeksipyytäen sopertelin,voisinko auttaa häntä sinne mihin hän kuuluu,täällä ei ole enää hänen kotinsa. Yks,kaks tuo hahmo oli vierelläni,minun oikealla puolellani ja siitä alkoi henkimatka:
Tunsin kuinka menimme kuin avaraa putkea pitkin,istuen hissilaitteessa suunnaten viistosti ylös oikealle.Tiesin, tulee hetki jolloin palaan takaisin ja hän jatkaa valoisempaan, (jotain siitä hänelle kerroinkin) Näin tapahtui ja minä tulin kuin selkä edeltä,tupsahtaen takaisin samalle sohvalle,josta matka alkoi.Enhän fyysisesti ollutkaan poissa,se oli henkimatka.
En kertonut miehelleni saattomatkasta ennenkuin 2 kk,den kuluttua,kysyäkseni häneltä onko levotonta liikehdintää kuulunut? Heti tuli kysymykseen vastaus; eipä ole kuulunut,jolloin kerroin hänelle koko saattomatkan. Myöhemmin sain kuulla naapureilta ikäviä kertomuksia tästä onnettomasta miehestä,jotka saattais selittää miksi hän halusi juuttua maatasolle,päästämättä irti? Kuoleman ja helvetin pelko,jota mielestäni ei ole olemassakaan. Taivasten valtakunta on teissä,vakuutti Mestarimme Jeesus Kristus.
(Seuraavassa artikkelissa aijon kirjoittaa tuosta sekä muista näkemyksistäni,miten elämä täällä ja siellä on minulle avautunut,kuin kirkastuen.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti