Kuiskauksia Keijumetsien uumenista osa 1
Vieraskynästä, Valoa RakkaudellaTämä on kertomus siitä, kuinka pienen pieneltä tuntuva hetki, voi muuttua aivan uskomattoman upeaksi, voimaannuttavaksi energiaksi.
Eräänä aamuna poikkesin keijumetsän siimeksestä valoa tulvivalle pellolle. Oli hankiainen, aurinko paistoi sinistäkin sinisemmältä taivaalta. Minulla oli pienen pieni hetki aikaa. Pysähdyin. Tartuin hetkeen. Lopetin ajattelun. Olin.
Seisoin valkoisella aavalla hangella kasvot kohti aurinkoa. Suljin silmäni. Annoin kehoni löytää hyvän asennon, jossa minun oli helppo hengittää. Hengitin. Venytin käsiäni hieman taakse, nostin niitä vähän ylemmäs, että sain aikaiseksi pienen venymisen tunteen. Annoin auringon tanssia sisimpääni oranssin ja keltaisen voimalla. Nautin siitä hetkellisestä paahteesta, aurinkoenergiasta.
Hetken kuluttua auringon tanssi suljettujen silmieni takana vaaleni, rauhoittui, hiljeni. Muuttui läpikuultavaksi, vaaleankeltaiseksi. Tunsin kuinka käteni tarttuivat suuriin enkelin siipiin jotka olivat kuin huomaamatta kasvaneet selkääni. Suuret, pehmeät, vaaleankeltaiset siivet. Venyttelin siipiäni. Tuntui kuin olisin noussut itseni yläpuolelle. Näin hangella itseni, suuret siivet selässäni. Tummat ulkoiluvaatteeni olivat vaihtuneet vaaleaksi pitkäksi yksinkertaiseksi mekoksi. Hiukseni olivat auki, hajallaan pitkin selkää siipieni välissä. Siinä olin minä.
Aikaa ei voinut kulua tähän kaikkeen kuin pari minuuttia. Todellisuus palasi. Olin yhtä pöpperöinen kuin syvästä unesta heränneenä. Tunsin kuitenkin kuinka valo oli vahvistanut sisimpääni, tunsin edelleen siivet selässäni hentona ohuena kuiskauksena. Tunsin itseni Kauniiksi, Voimakkaaksi, Onnelliseksi. Ja tiesin, että tämä muisto, tuntemus, se jää ikuiseksi ajaksi sisälleni. Voin tarttua siihen ja hakea siitä voimaa aina kun tunnen sitä tarvitsevani.
Rakkaudella
Valokeiju Edda
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti