KOHTAAMINEN HENKITASOLLA

Olen ollut kärsivällisyys- ja tottelevaisuuskoulutuksessa, tällä erää toista vuotta. Koulutus on tapahtunut juuri tämän blogini kautta. Tuon ajan ihmeitä kertova blogi on ollut jumissa. Toiveistani ja rukouksistani huolimatta kirjaksi muokkaaminen ei ole edistynyt. Kaiken piti olla selvää ja kunnossa (tekstit, avustaja Johanna ja todennäköinen kustantajakin). Sitten: en halunnut jatkaa kirjoittamista, avustajan elämäntilanne muuttui, tuli totaalinen seis! Toisaalta uumoilin, onkohan vielä tekstiä, ihmeitä tulossa, jotka kuuluisi kirjaan? Samoin tajusin hämärästi, taidanpa olla kärsivällisyys- ja luottamuskoulutuksessa.

Kesällä 2013 tapahtui ihmeiden sarja, joka ei unohdu koskaan. Tapahtumat liittyvät veljeni kuolemaan, joten olen taistellut niiden julkistamista vastaan. Hiljattain aloin kysellä, kuuluuko ne julkistaa ja onko kirjan syntyminen ollutkin tästä lisätekstistä kiinni? Sain myöntävät vastaukset ja avustajani Johanna pystyy piakkoin jatkamaan aloittamaansa työtään blogista kirjaksi. Siispä seuraavassa ihme, joka tuntui täysin luonnolliselta.

Veljeni oli sairastellut jo useita vuosia, vakavimpana ongelmana heikkenevä sydän. Lääkityksellä ja "vauhdin hiljentämisellä" hän kyllä pärjäili. Lähtöön täältä tuli kuitenkin vauhdittajaksi tapaturma hänen rakkaitten hevostensa kanssa. Jalkavamma olisi ilmeisesti ajan mittaan aiheuttanut amputoinnin, joten yläkerta lempeydessään kutsui hänet pois. Elämä ilman hevosia ja niiden kanssa puuhaamista ei olisi ollut edes tynkäelämää, näin totesimme jälkeenpäin.

Puhuin veljen kanssa viimeisen kerran puhelimessa, kun hän oli matkalla ambulanssilla pikkusairaalasta yliopistolliseen sairaalaan. Hän kertoi jotain hälyttävää tapahtuneen voinnissaan, johon sanoin että nytpä pääset parhaaseen mahdolliseen hoitoon. Seuraavana aamuna noin klo 10 sain tekstiviestin hänen vaimoltaan; juuri tuli tieto sairaalasta että veljesi on nukkunut pois.

Se oli järkytys. Vieläkin kuulin hänen äänensä puhuvan selkeästi voinnistaan ja tilanteesta, eihän tässä näin pitänyt käydä, vaan piti saada parantavaa hoitoa hyvissä käsissä. Itkin jonkin aikaa mieheni lohduttavassa syleilyssä, kunnes ikään kuin heräsin: veljeni tarvitsee apua, rukousta matkalleen! Menin hiljentymään, sytyttäen kynttilän pienen matkaikonin eteen. Tyynnyin heti, oli vain tämä hetki ja tilanne, rukous veljeni puolesta. Oli myös kiitollisuus, että hän on saanut olla veljeni ja kenties joskus kohtaamme toisessa ulottuvuudessa? Sitten tapahtui jotain aivan yllättävää: kotiympäristö hävisi ja olinkin veljeni sairaala huoneessa.

Olin kuin tapahtumien keskiössä hänen potilashuoneessaan. Olin samalla käsikirjoittaja ja ohjaaja, mutta kummallisinta oli se, että istuin katon rajassa veljeni kanssa. Hän istui oikealla puolellani hämmentyneen oloisena ja huoneessa, meistä vasemmalle hoitajat laittoivat hänen maallista kehoaan pukien puhtaisiin, valkoisiin vaatteisiin. Hämmentyneelle veljelleni aloin puhua mitä nyt tapahtuu. Sanat tulivat kauttani kuin itsestään ja puhuin ääneen. Sinä olet nyt vapaa tuosta kehosta, sitä laitetaan nyt kuntoon ja haudataan piakkoin. Sinulla ei ole enää kipuja, olet terve ja saat levätä jonkin aikaa käydäksesi sitten eteenpäin kohti valoa ja kotia. Välillä myös tarkastelet oppaitesi ja auttajiesi kanssa mennyttä elämääsi. Sinua ei tuomita missään vaiheessa vaan rakastetaan. Tuon kaltaista puhetta tuli pitkään ja seikkaperäisesti.

En tiedä kauanko tuo matka kesti, ehkä 15-20 minuuttia, mutta kun olin takaisin kehossani, kotisohvalla, kynttelin palaessa edessäni, tuli ihmetys, itku ja vähitellen myös kiitollisuus. Ihmetys oli ennen kaikkea siitä, että veljeni tuntui paljon läheisemmältä kuin konsanaan elämänsä aikana. Meillä oli normaalit hyvät välit lapsesta saakka,mutta emme olleet erityisen läheiset,yhteyden pitäminen tapahtui enemmän hänen vaimonsa välityksellä. Hän oli 2 vuotta minua vanhempi ja hoisi meidän lapsuuden kotitilaa kiitettävällä tavalla ja aina olimme sinne tervetulleita kaikki neljä sisarusta perheineen. Sain tästä kohtaamisesta sellaisen varmuuden, että kuolemaa ei ole. Henki-sielu on ikuinen, vain ruumis "savimaja" on kuolevainen.

Oikeastaan suru muuttui iloksi. Kiitos kumpusi siitä, että sain olla veljeäni saattamassa ja hän tuntui läheisemmältä kuin eläessään täällä fyysisessä. Ehkäpä onkin niin, että fyysinen voi olla kuin este ja kun henget kohtaavat, tuo este on poissa ja sulamme kuin yhteen tietoisuuteen. Muutaman kerran veljeni on ottanut yhteyttä unessa, viimeksi soitti ja kyseli, missä syntymäpäiväni pidetään ja koskas ne ovatkaan? Kerroin ja toivotin tervetulleeksi,näinköhän piipahtaa?

Tavallaan jatkoa noille tapahtumille tuli myöhemmin, kun sain kokea ja nähdä henkimaailman alimpien tasojen olevan tässä ja nyt ympärillämme ja sisällämme. Siitä kerron seuraavassa ja ehkäpä sitten nämä ihmeet saavat luvan mennä myös painoon?