Istun rantakivellä jota aurinko valaisee.Koen vahvasti ulkoisen auringon.Metsän ääriviivat tuntuvat häipyvän.Tunnen sisäisen minuuteni tarkkailevan kivellä istuskeluani lempeän humoristisesti.Minuus katsoo pinnallisempaa itseäni.Olen minässäni,en metsänreunalla rantakivelläni.Huomaan sulautuvani luontoon.En tee suurta eroa minän ja maailman välillä.
Näin sanoo Simo Skinnari ,kasvatustieteen professori haastattelussa 2oo9. Olen tuon lehtiartikkelin leikannut Minä-Olen lehdestä n.6 vuotta sitten.Se puhutteli minua silloin,mutta nyt luettuani se aukeni syvemmin, omakohtaisten kokemusteni saattelemana.
Olen kokenut useita kertoja meditaatiossa tai luonnossa,miten tämä arkiminä,fyysinen keho,ikäänkuin häipyy takaalalle ja jokin korkeampi osa minua havannoi asioita,ympäristöä,jopa minun fyysistä olemustani.Samoin se että luonnossa,metsän keskellä tai rannalla häipyy surut ja murheet,voi palata keventynein mielin,kuin uudestisyntyneenä.Se on sitä arkiminän,egon pienenemistä ja korkeamman itsen valtaistumista.
Oman kehitykseni myötä olen tullut tietämään ja ymmärtämään mistä on kysymys.Meillä on tämä fyysinen minä,mutta myös henkiminä,korkeampi itse,se todellinen itse kuolematon osa. Fyysinen kehomme on kuin kulkuväline,mahdollistaen toimintamme täällä.Kun uskallamme pysähtyä,hiljentyä ja mieli avoimena henkiselle,alamme tehdä löytöjä.Yksi sellainen voisi olla;minä en ole kehoni.Kehoni on jotakin mitä minulla on.Tämä oli ainakin itselleni suuri löytö.Useinkin on niin, että jos emme uskalla pysähtyä,meidät pysäytetään joko kriisin tai sairauden myötä ja se onkin suurta rakkautta meitä kohtaan.Ongelmien keskellä on vaikea kokea rakkautta,paremminkin hylkäämistä,kuin taivaskin olisi peittynyt. Näin kävi minullekin aikoinaan,mutta myöhemmin,kauempaa katsellen havaitsi,kaikki oli tarpeen ja se oli sittenkin suurta rakkautta. Kriisin,uupumuksen jatkuessa pari vuotta,koin ensimäisen kerran kulkevani kehoni ulkopuolella.En usko että se oli harhaa,mutta vahva hälytysmerkki,singnaali.Nyt minun tulee ottaa itseni ykköseksi,eikä vain auttaa muita.
Kriisien,sairauksien syvempi ymmärtäminen auttaa useinkin meitä etsimään elämän syvempää tarkoitusta,eli henkiselle tielle.Silloin ne ovatkin kääntyneet siunaukseksi ja voimme jopa kiittää.
Kuta paremmassa yhteistyössä henki-sielu,korkeampi itse ja fyysinen kehomme on,sitä vahvemmin elämme ja toteutamme sielumme suunnitelmaa,elämän käsikirjoitusta.Ei elämä suju silloinkaan ilman haasteita,mutta vastaukset,avaimet haasteisiin löytyvät paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti